141, Afrikka ja maatalouden tulevaisuus
”Rikkaiden maiden on lakattava harjoittamasta köyhiä vahingoittavaa politiikkaa.”
Ei, lause ei ole mielenosoittajien banderollista, vaan Maailmanpankin viime viikolla julkaisemasta Maailman kehitysraportista. Raportissa tarkastellaan maatalouden merkitystä ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun alun.
Maatalous on Afrikassa vielä polttavampi kysymys kuin Suomen 141-neuvotteluissa. Maatalousvaltaisissa maissa, joista suurin osa on Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, elää 417 miljoonaa ihmistä. Afrikassa maatalous työllistää 65 prosenttia työvoimasta, luo 32 prosenttia bruttokasantuotteesta ja 40 prosenttia vientituloista.
Kun Maailmanpankin huomio oli muualla, maataloudessa tapahtui kummia. 1980-luvun alussa pahasti velkaantuneet maat siirtyivät sosialistisista kokeiluista Thatcherin ja Reaganin hallintojen tukemiin talouden rakennesopeutusohjelmiin. “Älkää tehkö niin kuin me teemme, vaan niin kuin me sanomme” -idealla toimivat ohjelmat tekivät Afrikan maista yksipuolisia vapaiden markkinoiden laboratorioita samalla kun rikkaat maat toteuttivat valikoivaa protektionismia.
Rikkaiden maiden viljelijöilleen maksamat tuet kasvoivat. USA vei tukivaroin tuotettua puuvillaa maailmanmarkkinoille 35 prosentilla ja EU sokeria 44 prosentilla tuotantokuluista. Ylituotanto dumpattiin kehitysmaihin. Afrikan osuus maataloustuotteiden maailmanmarkkinoilla pieneni, ja köyhimmistä maista tuli entistä köyhempiä. Kansalaisjärjestö Oxfamin mukaan rikkaiden maiden tuontitullit ja hintojen polkeminen maksavat köyhimmille maille100 miljardia dollaria vuodessa, kaksi kertaa saman verran kuin mitä ne saavat kehitysapuna.
Nyt keskustelussa kuuluu toisenlaisia ääniä.
Maailmanpankin raportti vaatii kehitysavun lisäämistä maatalouden investointeihin, maataloudessa työskentelevien naisten aseman parantamista ja kaupan esteiden purkamista köyhimpien maiden avaintuotteiden, kuten puuvillan kohdalla.
Myös kehitysmaat itse ovat vaatineet tuotantotukien rajoittamista entistä kovemmin ottein. Brasilian johdolla saavutettiin kaksi voittoa, kun WTO tuomitsi EU:n sokerituet ja USA:n puuvillatuet sopimusten vastaisiksi. Nyt odotetaan, että USA noudattaisi kauppajärjestön päätöstä.
Köyhyyden vähentäminen edellyttää, että köyhät maat lisäävät vientiään rikkaisiin maihin. Taloustieteilijä Jeffrey Sachs varoittaa silti pitämästä kauppaa yksinkertaisena ihmelääkkeenä. Puuvillan, sokerin ja hedelmien kaupan vapauttaminen hyödyttäisi Sachsin mukaan Afrikkaa, mutta muuten liberalisoinnin hyöty menisi isoimmille ruuan viejille: USA:lle, Kanadalle, Brasilialle, Argentiinalle ja Australialle. Samalla Afrikan köyhyyteen liittyy sairauksien, kuivuuksien ja olemattoman infrastruktuurin kaltaisia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi kauppa yksin ei riitä.
Maailmanpankin raportti varoittaa, että ruuan tuotantoon kohdistuu yhä enemmän paineita. Energian hinnannousu, ruuan ja biopolttoaineiden kasvava tarve, pula vedestä ja ilmastonmuutos heikentävät ruokaturvaa ja heiluttavat ruuan hintaa. Kysymys siitä, kuka, missä ja miten tuottaa ruokamme, politisoituu varmasti entisestään. Vaikka maataloustuista ei päästäisi täysin eroon, niiden sitominen tuotannon määrän sijaan ympäristönsuojeluun voisi olla hyvä alku.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Veikeitä nämä maatalouden vakavat vaikeudet. Eivät tosin naurata oikein missään muualla kuin suurylituotantoviljelijöiden taholla. Ja niilläkin tahoilla joskus vasarat paukkuvat. Meillä on yhä vain "pienviljelijöitä", mutta vasaroiden mahdollinen paukkuminen myös heidän kohdallaan totinen paikka.
Olen seurannut suurella mielenkiinnolla kuinka politikkomme pääministeriä myöten ovat kääntyneet ruotsalaisten ja tanskalaisten tuttujen, jopa ystävien puoleen yrittäessään saada ratkaisua aikaiseksi kiusallisissa sokerijuurikastuotantoa ja141-lain alaista kananmunien myyntiä koskevia valituksia. On poljettu naapureiden varpaille ja pilattu heidän kilpailuky.
Ratkaisuksi ehdotan, jos ystävät pettävät, eivätkä pane poliittista uraansa vaaraan, hoitaa kontaktit virallisia teitä. Molemmissa maissa, sekä Tanskassa, että Ruotsissa on suurlähetykset joista löytyy henkilökuntaa asiaa hoitamaan. Näiden henkilöiden ei tarvitse vaarantaa henkilökohtaisia suhteita, vaan he voivat viitata virkaasemaansa.
141-tuen loppuminen johtaisi Suomessa täysin järjettömään tilanteeseen: viljely loppuisi Etelä-Suomessa, missä edellytykset ovat maamme olosuhteet huomioon ottaen kaikkein parhaimmat, mutta jatkuisi tätä rajaa pohjoisempana!
Oikea ekologian riemuvoitto, puhumattakaan siitä, että korvaavat maataloustuotteet rahdattaisiin ulkomailta.
Ihmettelen myös yleistä näköalattomuutta, joka vallitsee tukien alasajoa vaativien joukossa. Kun monissa maissa on viimeinkin ymmärretty, kuinka ongelmallista riippuvuus tuontienergiasta on, niin haluaako Suomi todella ajaa itsensä tilanteeseen, jossa ollaan riippuvaisia tuontiruoasta?
Keskushallituksen johtama suunnitelmatalous (EU) massiivisine tukiaisineen ja siihen vielä päälle lisää kansallisia tukiaisia (141). Kepulointia ja pekkarointia parhaimmillaan.
Mikäli järjen ääni (länsimaisten maataloustukiaisten systemaattinen alasajo) alkaa kuulumaan liian laajalti, alkanevat korporatismin esitaistelijat puoltamaan nykyistä suurempia kehitysapurahoja. Veikkaan, että tämä tapahtuu jo seuraavien vaalien alla.
Markkinatalous > suunnitelmatalous. Veronmaksajien epäonneksi Suomessa uskotaan jälkimmäiseen.
Edellä kirjoittaneen Iivosen vaihtoehtoinen maatalouspolitiikka olisi siis kieltäytymistä unionin ja kansallisesta tuesta. Näin tapettaisiin Suomen maatalous ja ostettaisiin elintarvikkeet ulkomailta, jos niitä olisi huonoina satovuosina saatavilla. Ruoan hinta nousisi vähintään 20 prosenttia lisääntyneiden logistiikkakustannusten johdosta. Iivosen konstilla heikennettäisiin jo ennestään vähävaraisten asemaa yhteiskunnassa.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 5 kommenttia